Pakoon!

Lapsena minulla oli usein tunne, että lähden pakoon ja en palaa enään koskaan kotiin. Asuntomme oli 42 neliöinen kerrostalo asunto. Kaksi huonetta ja keittokomero. Pakenemisen tarve tuli, kuin salama kirkkaalta taivaalta, suunnitteluun ei ollut aikaa, joten lopputulos ei ollut aivan täydellinen. Yleensä pakenin asuntomme vessaan, jossa päätin lymyillä loppuelämäni. Asiaa hankaloitti pienesti, että ovea ei saanut lukkoon, joten joskus pakeneminen keskeytettiin ikävällä tavalla ja jouduin palaamaan arkeen. Usein en ehtinyt avata edes reppuani pakosalla ollessani, puhumattakaan eväiden syönnistä. Aikuisena olen usein verrannut näitä pakomatkojani, Joonan nerokkaaseen ideaan lähteä Jumalaa karkuun:-), tosin hän pääsi sentään merille.

Kaarikivisilta

Ennen muinoin osattiin tehdä kauniita siltoja, me pojat osasimme arvostaa tätä taitoa. Koulutielläni oli todella hieno kivinen kaarisilta. Jäisenä talvena se pysäytti usein matkan teon, kaareva muoto takasi sen, että siitä tuli mukava "laskusilta". Koululaukusta tuli hyvä pulkka ja pidennetty koulumatka ei haitannut poikia, ainakaan, kun se tapahtui aamusta, jolloin laskettelu voitti lähes jokaisen oppitunnin. Opettaja veti tietty asian tiimoilta herneen nenäänsä, mutta se kuului hänen toimenkuvaansa. Kun mäki oli saatu liuku kuntoon, vanhempi väki joutui kiertämään tuon sillan, sillä meillä pojillakin oli täysi työ päästä siltaa ylös, kun se oli jäässä. Alas mummotkin olisivat päässeet, mutta jostakin syystä eivät osanneet arvostaa mahdollisuutta.

Julkinen vaatenaulakko

Koska ala-asteella en kuljettanut kirjoja kotona, koska pulpetti oli kirjoja varten oli minun koululaukku tosi pieni. Lämpimänä päivänä ei edes huppari tahtonut mahtua laukkuun, joten aika usein huppari jäi sille istumalle. Tosin tuo istuma paikka saattoi olla esim. koulun vieressä oleva ketomainen pelto tilkku, jonka vieressä oli jalkakäytävä. Onneksi siellä sijaitsi liikennemerkki johon, joku ystävällinen todennäköisesti täti ihminen oli usein ripustanut hupparini roikkumaan. Sieltä sen hyvin usein löysin, tosin, en tiennyt edes, että se oli kadonnut. Tämä julkinen vaatenaulakko, saattoi varoittaa virallisesti leikkivistä lapsista.

Muisti hyvä, mutta onneksi usein niin lyhyt:-)

Taisin olla kolmannella luokalla, kun minusta meinasi tulla hiihtokuningas. Alku oli todella veret seisauttava. Kisa käytiin tasamaalla ja minulla oli ainoat lasikuitusukset ja keli oli voitelemattomille suksilleni ilmeisesti loistava, koska voitin, jopa nelos luokkalaiset. Voittajan oli helppo hymyillä. Toiset oman koulun karsinnat menivät yhtä hyvin, olihan ne vielä pururadalla, jonka tunsin kuin omat taskuni. Koulujenväliset käytiin minulle silloin tuntemattomissa maastoissa. Myöhemmin sille mäelle rakennettiin kylän laskettelurinne, joten se kertoo reitin haastavuudesta. Lähtö tapahtui, tasaisella pysyin jotenkin mukana, mutta kun ylämäki osuus alkoi loppui liike eteenpäin. Sukseni kulkivat vain peruuttaen ja kun kaiken kukkuraksi ankara pissahätä yllätti hiihtäjän oli peli pelattu. Itku silmässä nousin mäkeä ylös sukset kainalossa ja housut märkänä. Maaliin tulin puoli tuntia myöhemmin, kuin toiseksi viimeiseksi tullut. Muut olivat jo aloittaneet syömisen aikaa sitten, kun minä tulin koululle. Hiihtokuningas oli lyöty. Kilpahiihto ei ollut minun lajini. Onneksi muistini armahti ja unohdin tapahtuneen. Sillä samana vuonna löysin reppuhiidon; verkkaista vauhtia, maisemia, hiljaisuutta ja eväitä.

Hangonkeksi

Heräsin ja nousin ylös. Keitin kahvit, niin, kuin aina. Aamu oli ankea, en olisi halunnut herätä. Katsoin kelloa, se pakotti kiirehtimään. Työ velvoitti. Otin salkkuni ja lähdin ovesta ulos. Kävelin ratikkapysäkille, jossa nousin täyteen ahdettuun vaunuun. Katselin välinpitämättömästi ohitse ihmisten samoin, kuin muutkin kanssa matkustajat. Seisoin paikallani ja katseeni pysähtyi t-paitaan, jossa oli iso hymiö, kuin hangonkeksi. Hymyilin takaisin t-paidalle. Ratikka tuli työpaikkani kohdalle, hyppäsin ulos ja kiiruhdin kohti oikeaa ovea, jonka olin avanunut niin usein jo elämäni aikana, mutta nyt tilanteessa oli jotain erillaista. Avattuani oven minä hymyilin, laskin salkkuni maahan odottamaan. Hain kaapista essun ja käynnistin ison tistikoneen ensimmäistä kertaa, päivän aikana pesin kymmeniä koneellisia astioita, mutta minä hymyilin. Elämäni ensimmäisen kerran aineeni luettiin ääneen ja luokka oli hiljaa. Ihmiset kuuntelivat. Minä en ollut uskoa korviani. Joku huomasi tarinan jujun. Tajusin:-) en ollut enään peruskoulussa, olo oli helpottunut, olin herännyt pitkästä painajaisesta ja minä hymyilin.

Eikö muka

Heitän repun selkään, lähdön tunne on voimakas. Tie kulkee metsään. Nuoska lumi on kerääntynyt puihin, ne kumartavat sen painosta. Nostan hupun, äänet muuttuvat. Tunnen lumen jalkojeni alla, aavistus narinaa. Kaksi korppia tulevat katsomaan kulkiaa, en ole se joksi luulevat ja jatkavat matkaa. Tuisku tulee vasten naamaa, rauhoitun. Katselen, kun koira kuuntelee myyrien maailmaa ne juoksevat kinoksen alla. Olen herkstynyt metsän tapahtumille. Olen täynnä hiljaisuutta, huomaan hengityksen ja näen tämän kaiken rikkauden.

Ahneus ja kauneus

Miksi kannan reppuja ja laukkuja. Eikö riittäisi yksi ja hyvä? Kohtuuden nimissä pitäisi kyllä riittää, mutta olisiko joku muukin motiivi, kuin perinteinen ahneus. Olenko levoton luonne, joka etsii jotain, mutta mitä. Olen löytänyt, kuitenkin elämäntarkoituksen, mitä minä vielä etsin. Haaveilen tästä hetkestä. Olen oppinut olemaan täällä tänään, en murehdi huomisesta. Tavaroita ei pitäisi olla enempää, kuin jaksaa kantaa. Taakka ei kuitenkaan saa viedä huomiota tästä päivästä. Arvostan kauneutta. Kun huomaan ympärillä olevan kauneuden on tietämättään rikas.