Muisti hyvä, mutta onneksi usein niin lyhyt:-)

Taisin olla kolmannella luokalla, kun minusta meinasi tulla hiihtokuningas. Alku oli todella veret seisauttava. Kisa käytiin tasamaalla ja minulla oli ainoat lasikuitusukset ja keli oli voitelemattomille suksilleni ilmeisesti loistava, koska voitin, jopa nelos luokkalaiset. Voittajan oli helppo hymyillä. Toiset oman koulun karsinnat menivät yhtä hyvin, olihan ne vielä pururadalla, jonka tunsin kuin omat taskuni. Koulujenväliset käytiin minulle silloin tuntemattomissa maastoissa. Myöhemmin sille mäelle rakennettiin kylän laskettelurinne, joten se kertoo reitin haastavuudesta. Lähtö tapahtui, tasaisella pysyin jotenkin mukana, mutta kun ylämäki osuus alkoi loppui liike eteenpäin. Sukseni kulkivat vain peruuttaen ja kun kaiken kukkuraksi ankara pissahätä yllätti hiihtäjän oli peli pelattu. Itku silmässä nousin mäkeä ylös sukset kainalossa ja housut märkänä. Maaliin tulin puoli tuntia myöhemmin, kuin toiseksi viimeiseksi tullut. Muut olivat jo aloittaneet syömisen aikaa sitten, kun minä tulin koululle. Hiihtokuningas oli lyöty. Kilpahiihto ei ollut minun lajini. Onneksi muistini armahti ja unohdin tapahtuneen. Sillä samana vuonna löysin reppuhiidon; verkkaista vauhtia, maisemia, hiljaisuutta ja eväitä.