Löytö

Olin menossa töihin, kun näin tien sivussa mustan möykyn, tajusin heti, että se oli kissa, joka oli elossa, mutta kaikki ei ollut hyvin. käänsin auton ja palasin kissan luokse. Otus oli pahasti loukkaantunut toinen silmä oli veressä. Ensiapu laukusta ei ollut apua. Nostin kissan varovasti auton etupenkille ja otin suunnaksi eläinlääkärin. Soitin työpaikalle ja kerroin, että olin tullut kolaripaikalle ja en pääsisi juuri nyt töihin. Eläinlääkäri laittoi kissaan kipupiikin ja jotain hoitavaa. Kissalta puutui toinen silmä, mutta muuten katti oli ehjä. Lupasin hoitaa kissan kuntoon ja niin vein Miisun kotiin. Kissa alkoi toipua ja kolmen viikon kuluttua se pyöräytti neljä kissan pentua.

Isäni perintö

Isäni jätti minulle mieluisan perinnön. Hän vei minut ulos luontoon jo hyvin pienenä ja olen siitä perinnöstä todella kiitollinen. Maallista omaisuutta ei hänelle jäänyt; hän oli eläessään jakanut kaiken mitä omisti eteenpäin. Minulla on rasia tasapainopilkkejä ja sininen pahvinen jättisalkku. Salkun hän oli löytänyt aikanaan jostain huutokaupasta. Säilytän salkussa talvimakuupussia. Pussi mahtuu salkkuun todella löysästi niin, että siitä ei tule lakihenkistä. Muistan hyvin viimeisen keskustelun isäni kanssa, ennen, kuin hän jatkoi matkaansa ikuisille vaellusreiteille. Hän löysi kirkon loppuvuosinaan. Ihmettelin hänen löytöään usein mielessäni. Kysyin häneltä suoraan, kun tapasin hänet viimeisen kerran. Mistä moinen:-)? Hän kertoi minulle viimeisen tarinansa. Hän oli hyvin pieni poika, kun hänen mummonsa kuljetti hänet kirkkoon sunnuntaisin potkukelkalla ja kirkkokahvit juotiin aina näillä retkillä. Ymmärsin isääni:-).

Viimeinen pisara

Hyvällä soutuveneellä vaeltaminen on rentoa, siihen mahtuu tavaroita riittävästi, ruokailu onnistuu veneessä loistavasti ja maihin tulo on aina lepposta. Sanoisin, että suomi kulttuurin unohtunut vaellus väline. Olimme venevaelluksella kolovedellä, ukkos myräkkä teki tuloaan, joten päätimme pitää pienen tauon saaressa. Ajoitus oli juuri oikea. Eväät syötyämme se alkoi. Vettä, tuulta ja ukkosta. Pisarat olivat isoja. Silmien edessä oksa kohtasi "viimeisen pisaran" ja katkesi sen painosta. Tilanteessa oli draaman ainesta. Omin silmin nähtynä se oli vaikuttava näytös. Myrsky jatkoi matkaansa, niin teimme mekin. Reput, koirat ja ihmiset mahtuivat sopivasti puiseen soutuveneeseen.

Merimiessäkki ja ei edes merta:-)

Oliko kyseessä kaipuuta jonnekkin, kun korisvarusteita piti kuljettaa merimiessäkissä. Taisi olla vain aikakauden muoti korispiireissä. No ainakin pallo meni soikeaksi, kun se oli takatarikalla. Hiirenloukku tyyppinen puristus systeemi, teki pallosta selvää. En sitä silloin tajunnut, nyt päähäni pälkähti miksi pallo ei pyörinyt suoraa. Merimiessäkki oli täytetty suutamyöden:-). Ainakaan säkissä ei ollut vetokutjuja, jotka olisivat menneet jumiin. Parhaimmillaan sitä reenattiin, joka päivä ja vähän enemmän.

Takin kääntäjä

Tunnustan en ole Salkku ihminen, salkut eivät sovi persoonaani. Elettiin kuitenkin, jotain 1987 Olin yö kylässä kaverin luona helsingissä. Aamulla palailin omalle kämpälle ja katselin antiikki liikkeen näyteikkunaa ja siellä se oli:-). en voinut vastustaa näkemääni. Siinä oli salkun tapainen, joka halusi lähteä matkaan. Edelleen se on aktiivi käytössä. Sanoisin, että salkussa on luonnetta:-). Jos tietäisin Salkun alkuperäisen tarinan olisin aika onnellinen:-).

Etsivä löytää

Teininä olimme aika monta kertaa syyskesästä polkupyörillä Porraslammella telttaretkellä. Pyörässäni oli lisävarusteena nahkaiset mustat pyöräilylaukut. Syksyllä luonto tarjosi sieniä, marjoja ja kalaa. Retkistä kehittyi elä metsänantimilla tyyppisiä reissuja. Itse myös kannoin reissussa kameraa. Eräänä aamuna huomasin, että kamerasta oli tippunut ruuvi, joka piti kameran virittimen kiinni kamerassa ja koska ruuvi oli tippunut jonnekin metsään, vaadittiin löytämiseen jonkinmoinen ihme. Tapahtuihan se ihme, kun etsintöjen tiimellyksessä pieni ruuvi löytyi havujen keskeltä. Pieni löytö ja suuri ilo oli löytäjän naamalla.

Paras reppu

Minulla ei ole toki tästä repusta kanto kokemusta, mutta olen saanut olla kyydissä yhdeksän kuukautta. Kyyti on ollut melko turvallista, vaikka vaaroja oli matkassa. Yksi suurimmista oli, kun eräs lääkäri oli kovasti sitä mieltä, että otetaan matkustaja kesken matkaa ulos repusta. Onneksi kantaja piti päänsä ja saan kirjoittaa tätä reppublogia.

Kohtaaminen

Olen kamera repun kanssa matkassa. Olen kirkossa, siellä ei ole muita. Kuvaan alttaria, asettelen kastemaljaa edulliseen asemaan suhteessa alttariin. Yhtääkkiä kuulen siipien havinaa, ääni kuulostaa siinä hiljaisuudessa voimakkaalta, tiedän että paikkalla on siis muitakin, kuin minä. Pieni tijainen lentää saarnastuoliin. Menen tuolin eteen ja alan rauhallisesti jutella vieraalle. Lintu lentää pyynnöstäni lattialle, josta noukin hänet varovasti kouraani ja kannan hänet ulos. Vien hänet pienelle vesi lätäkölle, koska aavistan, että hänellä on jano, juotuaan hän hän jatkaa matkaansa. Iloitsin kohtaamisesta.

Tilhet joulukortissa

Osprey se isoin:-) En ole koskaan ollut anatomisten suuri ystävä, johtunee varmasti siitä, että ovat hiukan nirsoja miten niihin tavarat pakataan. Muutaman vuoden olen testaillut Ospreytä. Koko on hulppeet Sata litraa eli ei mikään pikku reppu, mutta tällä luonteella, rinkan saa siihen jamaan helposti, että sieltä ei loppumatkasta löydä mitään:-). Sotku ei kuitenkaan ole tämän tarinan pointti, vaan pyhähetki. Pohjoisessa oli juhannus tulossa. Olin työ komennuksella ryhmä nuoria oli matkassa ja olimme vaeltamassa. Päivän yksi menuu oli ihmetellä luomiskertomusta jutun pointti oli ymmärtää, kuka tämän kaiken takana on. Nuoriso alkoi väsämään näytelmiä, joten minulla oli hetki omaa aikaa ja, kuin tilauksesta kaksi kuukkelia vinkkasi minulle, että tule mennään. Minä lähdin seuraamaan mukaani lähti lapinkoirani Usma. Kuljimme kuukkeleiden matkassa tovin he johdattivat meidät lammen äärelle, josta lähti pieni joki. Kuukkelit hävisivät ja näyttämölle tuli iso tilhi parvi jonka keskiössä olimme Usman kanssa. Polvistuin katsomaan tuota näytelmää, jossa tilhet pyydystivät kiivaasti poikasilleen hyönteisiä veden pinnasta. He eivät piitaneet yleisöstä. Toisella korvalla kuulin etäältä luomisen ihmeestä. Hetki oli todella Pyhä.

Tanssi

Kevät oli alussa ja lunta oli vielä maassa. Kurjet olivat kuitenkin jo saapuneet kansoittamaan suota. Minä ja koirat olimme matkassa. Katan kamerareppu mukanani. Tarkoituksena ei ollut kuvata, eikä edes häiritä kurkien touhuja. Tulin kuitenkin suon reunalle ja silloin näin kurkien tanssin ja toki tiedätte mihin tanssi päättyy, koirat olivat rauhassa ja niin minä kaivoin kameran repustani ja sain kuvata näytöstä, joka varmisti, että kesällä suolla juoksentelee ainakin yksi pieni kurki.

Sisään

Kun tulen metsään tulen, kuin kylään. Astun sisälle, pysähdyn, kumarran tervehdin, olen hiljaa ja kuulostelen kuulumiset. Metsä tietää, että olen tullut käymään ja se odottaa, että pysähdyn, jotta se voi jatkaa askareitaan. Metsä hengittää ja jatkaa puuhiaaan. Puukiipiä kiipeään vanhaa kuusen runkoa pitkin, etsien päivän ateriaansa. Minä saan luvan kaivaa kameralaukusta kameran esille. Tiedän kokemuksesta, että voisin vain kävellä metsän läpi, mutta silloin jäisin vain ohikulkijaksi, jolle ei kerrota tarinoita.

Rakkautta ensi silmäyksellä:-)

Klättermusen - Fimmafäng 2.0 muutti elämäni;-). No hiukan liioittelen, mutta siinä jotain totuuden siementä. Tuon tyyppisistä pikku repuista, Fimmafäng on ollut ensimmäinen, joka on kestänyt minun käytössäni. Repun vetoketju on todella luotettava. Reppua voi todellakin kuljettaa selkäpuolella, koska sen tuonti etupuolella tapahtuu helposti ja nopeasti. Usean tuotteen kohdalla ihmettelen miksi ne ovat yleensä tehty, mutta tämä pieni reppu on oikeesti suunniteltu ja tehty hyvin. Uskon, että tämä reppu kuljettaa minua tarinoihin, joihin kannattaa matkata:-). Neljä vuotta on tunnettu toisemme ja ei edes kulumisen merkkejä:-).

Mitä Jos? (K-18)

Olen hetken tässä päivässä. Olenko nyt hetkessä? En ole. Tämä on jo alkanut muistuttaa nostalgiaa. Tosin se on jo eletty ja siksi se pysyy. Lähdin päivällä koirien kanssa lenkille, otin mukaan Klättermusenin vyölaukun, pakkasin mukaan pienet eväät ja ei kun matkaan. Katselessani ympärillä olevaa maisemaa heräsin ajatuksiini "mitä jos?" Mitä jos metsät ovatkin perhekuntia. Siellä olisi pieniä lapsia, nuorisoa, isä, äiti ja vanhuksia. Pehmeitä sammalvuoteita, jäkäläkatuja, matala varpuviidakko puolukan ja mustikan värjäämänä. "Mitä jos?" Todellisuudessa näin vain yksinäisiä lapsia, toisessa paikkaa joukon nuorisoa, vanhukset oli hakattu ihmiselle hyödyttöminä aika päivää sitten ja muutama äiti ja isä etsi lapsiaan. Viimeiset vanhusten hautakummut oli jyrätty metsäkoneilla, samalla taivaanvihreä sammalvuode oli kadonnut. "Mitä jos?". Armahtava talvi oli peittänyt alleen tämän kaiken tuhon. Perhekunnasta ei ollut jäänyt edes muistokuvaa, kukaan ei ikävöinyt yhteisöä paitsi perheen ystävät Tikka pariskunta ja vanha viisas Pöllö, jotka olivat nyt kodittomia."Mitä Jos?"

Mikä vuoden aika

Juhannus teki tuloaan, oltiin pienen ryhmän kanssa matkalla. Hetta-Pallas oli retkemme kohde. Aamulla heräsimme ja lunta oli tullut kymmenen senttiä maahan, Näkyvyys oli aika heikko, kun läksimme ylös tunturiin, kohti seuraavaa leiri paikkaa. Takajoukoissa pidin taas omaan tapaani perää ja tsemppasin perässä tulijoita. Ylhäällä tunturin päällä vastaan iski melkoinen myräkkä vasten kasvoja, tauko paikkoja ei ollut liikaa. Istuimme erään vaeltajan kanssa ison kiven takana ja annoimme myrskyn hakata vasten sen isoa pintaa, jolloin itse huilasimme hetken. Emme jaksaneet edes Savottoja laskea selästä, niihin oli hyvä nojata. Jatkoimme matkaa ja saimme tuntea kasvoissa purevan tuulen. Aloimme laskeurumaan alas varovaisin askelin, sillä näkyvyyskin oli pilvessä. Tovin kuluttua astuimme, kuin seinästä ulos ja olimme auringossa. Pilvi seinä oli takana ja tulimme laavulle, jossa muut ryhmäläiset olivat saaneet tulet aikaiseksi. Tovi istuimme tulilla ja tiesimme taas miksi olemme matkalla.

Nuoret miehet

Onko vaelluksia jotka olisi voinut jättää väliin? Kysyy ja vastaa itse. Kaksi vaellusta on elämässäni, jotka olisin voinut ihan hyvin jättää väliin. Yksi niistä on tapahtunut tuonne suomen käsivarteen. Hulluuden voi laittaa tietty nuorten miesten piikkiin, mutta toki sään haltiallakin oli vaikutus tuohon reissuun. Matkaan lähti kolme nuorta miestä, alkumatkasta jo havaitsimme, että aamupala värkit olivat jääneet pöydälle. No onneksi saimme täydennystä aamu paloihin kahdelta naiselta, jotka olivat jo päättämässä vaellustaan ja heidän eväänsä riittivätkin meille koko matkaksi. Iso kiitos heille, koska muuten helvetti olisi ollut liian täydellinen. Ajankohta oli elokuu, mutta pohjoisnapa oli huonolla tuulella ja se ilmaisi sen meille. Jäätävää sadetta, tuulta ja aurinko kateissa. Siinä päivien menuu. Nuoret miehet olivat päättäneet näyttää, että perille päästään hinnalla millä hyvänsä. Päivistä tuli pitkiä, kun tuossa kelissä ei huvittanut pahemmin pysähtyä ja kunto piisasi. Ilma kävi niin hakalaksi, että syöminen onnistui vain makuupusista käsin, koska kylmyys oli kosteuden ja tuulen säestämänä aika sietämätön. Päätimme toki lyhentää reissua jo hyvissä ajoin, mutta se tarkoitti vain päivien määrän lyhentämistä ei kilometrejen. Joten lopputulos oli kolme vuorokautta ja 140 kilometriä. Joskus nuori mies on tyhmä. Savotta kesti, mutta miehet ei:-). Tuon jälkeen tuli pieni tauko vaellusten suhteen. Onneksi tuli tehtyä tuo pohjakosketus tuolloin, nyt on hiukan viisaampi.

Vanha, kulunut, mutta toimiva

Savotani 906 ss on palvelut minua loistavasti vuosi kymmeniä. Edelleen rinkka on käytössä, tosin lähinnä lainassa, mutta palvelee siis vielä hyvin.Kantamus on aivan ehjä, ei edes pahoja kulumisen jälkiä, toki käytetyn oloinenhan se on ja niin pitääkin, koska se on ollut käytössä eikä vain koristeena. Sadesuojassa saattaa olla muutama pieni reikä, mutta sahan terä on loistavassa kunnossa. Putkirinkka on ollut hyvä valinta ihmisellä, joka ei ole niin hyvä täsmä pakkaaja, vaan vähän sinne päin.

Nappo

Yksi tarina vielä Lemmenjoelta. Olimme kantaneet Savottojamme koko päivän tulimme jyrkälle seinälle, jonka alapuolella virtasi voimakas koski. Seuraava tapahtuma on edelleen mielessäni terävänä kuvana. Emme jostain syystä laskeneet rinkkoja maahan, vaan pysähdyimme hetkeksi katsomaan maisemaa. Jotkut kaivoivat syötävää ja juotavaa rinkoista. Yhtä äkkiä eräältä tytöltä putoaa nappo, jonka perään hän ryntää painava rinkka selässä ja olemme jyrkänteen reunalla. Salamana tartun tilanteeseen ja huudan naama punaisena. Sydän hakkaa tuhatta ja sataa. Tilanne laukeaa ja vältymme huonosta lopusta, mutta mieleni jatkaa tarinaa. Sieluni silmin näen valtavan loikan jyrkänteeltä alas koskeen ja mitään ei ole tehtävissä, mutta onneksi näin ei käynyt.

Voima sanoja

Vaelluksella parhaimillaan sattuu ja tapahtuu, kun on ison ryhmän kanssa matkalla. Muistelemani Lemmenjoen reissu on yksi tapahtuma rikkaimminta retkistä, johtuiko kenties, että matkassa oli niin monta ensikertalaista. Painavat rinkat, kuljetut kilometrit ylös ja alas, uusi elämäntapa ja hienot maisemat. Olimme kivunneet erään pienen tunturin päälle, jotta näkisimme. Paaluu matkalla alas osa joukosta ehti kulkea jo pitkälle, kun minä tulin viimeisten kanssa peräpäässä. Kiveltä kivelle hyppelimme ja vauhti alkoi hiipua, kunnes se pysähtyi kokonaan ja tyttö lapselta pääsi tunteet pintaa voima sanojen säestämänä. Minä yritin pitää naamani peruslukemilla, hiukan nauratti. No jatkoimme matkaa ja pääsimme perille.

Eka kerta on aina vain kerran

Vanha Savotta 906 ss voisi kertoa aikamonta tarinaa onnistuneista vaelluksista. Toki muutaman huonompikin hetki on mahtunut mukaan. Isolla joukolla oltiin taas matkassa ja voisin sanoa, että Savottojen kokoontumisajot olivat käynnissä. Lemmenjoella oltiin, matkassa oli monta ensikertalaista vaeltajaa. Kesäkuun oli vasta aluillaan ja jäät olivat lähteneet edellisenä päivänä, sen tunsi jaloissa, kun jokea ylitettiin. Kahluu kokemus oli reissun ekana iltana ja se on jättänyt monelle viileän muiston, joka on lämmennyt vuosien saatossa reilusti plussalle.

Savotta viimeinkin

Savotta se olla pitää. Unelmien rinkka, mutta oli vain niin kovin kallis. Mitä tapahtui:-), paikalliseen urheiluliikkeeseen oli murtauduttu ja rosvot olivat täyttäneet Savotan painavalla tavaralla ja oliko voimien puutetta he joutuivat raahaamaan rinkkaa lattialla ja kantolaite sai pieniä kulumia alatappeihin (ainoat muoviosat). No rosvot jäivät kiinni ja oikeus voitti. Minä ostin kosmeettisen vaurion kokeneen Savotan ale hintaa ja eikä siinä vielä kaikki:-) mukana oli sadesuoja ja ”pokasaha” runkoon pakattuna. Savotta palveli vuosikymmeniä ja se oli hyvä:-). Savottaan saattoi helposti hätätapauksessa laittaa poikittain toisen Savotan ja matka vain jatkui:-), jos oma selkä kesti ja nuorenahan se kesti.

Sininen

Seikkailu eteläisessä ruotsissa. Vuosi taisi olla 1984. Lastenleiri ja sen vetäminen. Villejä tenavia. Hirveä nälkä, miltä maistuisi kengät nuotiolla paistettuna. Matkalaukkua ei jaksa raahata. Kauppaan ja mulle rinkka ja heti. Sininen putkirinkka, merkkiä en muista, mutta ympäri eurooppaa sitä tuli raahattua. Oli se hono, mutta voitti sata nolla matkalaukun.

Sinipuna raitoja

Kehitysmaa kaupat olivat iso löytö, eettinen kuluttaminen oli lähellä sydäntäni jo hyvin nuorena. Diggasin kirpputoreja ennen, kuin niistä tuli koko kansan huvia. Nuoruudessa kaikki vaatteeni löytyi näistä paikoista. Nuoruuden idealismi oli ihailtavaa, enkä koe vieläkään häpeää tuota tyyppiä kohtaan, voisin jopa hiukan ottaa oppia hänestä, tekisi ihan hyvää. Hänellä oli nebalilainen sinipuna raitainen pieni reppu. Kaunis kantoväline. Käsin tehdyt kulkuset soittivat outoa sävelmää.

Leipälaukku

Voiko usasta tulla mitään hyvää. Mies joka ei ole käynyt armeijaa. Tilasi usan armeijan leipälaukun teininä. Olikohan se rauhan teko:-). Ainakin odotin postipaketin tuloa, kuin kuuta nousevaa. Laukun saapuminen oli juhla hetki. Minne menin minä, sinne meni myös laukku, monia vuosia. Olihan laukun nimikin lähes Raamatullinen:-).

Pimeä aika, muovikassit ja Waltari

Kolme vuotta pimeää aikaa. Kummallinen yhtälö, vaikka olin kiinnostunut tiedosta ja olin vielä sangen utelias, niin koulu ei napannut. Työkirjat loistivat tyhjyyttään, muistivihot eivät täyttyneet. Ylä-asteella hylkäsin koululaukut, lähes kaikki kirjat kulkivat matkassa ja vielä muovikassissa. Aamuisin tuskin tiesin mitä kirjoja pitäisi olla mukana, joten kannoin lähes kaikki kirjat vaihtuvissa muovikasseissa. Tulevista kokeista tiesin edellisellä välitunnilla, kun jotkut yrittivät vielä lueskella tärppejä, minua ei kiinnostanut. Tietysti sitä saa mitä tilaa. Myönnän minulla oli tuohon aikaan parempaa tekemistä luin mm. Waltarin lähes koko tuotannon.

Retkipyörien aatelia

Olin ehkä elämäni ensimmäisen kesän vietossa kotosalla, siis kaupunki kesä. Ei siitä meinannut tulla mitään, loppu kesästä tylsyys oli tapissa, joten jonnekkin piti päästä, mutta minne ja millä. Kaverini kanssa päätimme toteuttaa tee se itse retken. Poikien kulkuneuvona oli vanhat mummopyörät, kyllähän niillä pääsee, kun vain polkee. Retken rahoitus hoidettiin pulloja keräämällä, en muista paljonko kassaan kertyi. Rahat saatiin kasaan ja suunnitelma oli ajaa pyörällä vanhaan leiripaikkaan, jonne kertyi matkaa 52 kilometriä, mukava matka mummopyörällä. Takatarikalle iso urheilukassi ja menoksi. Päivän aikana tulimme perille ja söimme eväät. Lämmitimme saunan ja kävimme uimassa. Mitä sitten tapahtui:-)? Läksimme takaisin kotiin. joten pojat ajelivat hiekkateitä 104 kilometriä. Retki oli tehty. Tylsyys oli nujerrettu.

Saari, joka ei ollut saari

Ensimmäinen oma muisto teltta retkestä, se tapahtui saareen tai niin olen lähes koko elämäni uskonut, että se oli saari. Sinne mentiin veneellä, reput ja teltat oli pakattu veneeseen. Vanhempieni ystävien kanssa olimme matkalla. Vuosikymmenten jälkeen oli patikoimassa noilla alueilla ja kuinka ollaan tulin kävelen leiripaikkaan, josta tuo ensimmäinen muisto oli ja totta totisesti, se ei ollut saari ja kun tarkemmin tutkin järveä, ei siellä ollut yhden yhtäkään saarta. Toki järvi näkyi tuosta niemen kärjestä hyvinkin niin, että siinä saatoi kuvitella olevansa saaressa.

Isä, poika ja pilkki

Varhaisempia muistikuvia ensimmäisistä pilkkireissuista isän kanssa. Olen ehkä viiden ikäinen. Pilkin omalla reijälläni ja kun kala käy kiinni, peruutan taakse päin kunnes kala nousee reiästä jäälle. Melko nerokas tapa, koska huomasin, että jos yritän nostaa käsin, niin en saanut muuta, kuin hirveän sotkun siimasta aikaiseksi. Isäni innostui kovasti kalamiehen kyvyistäni ja lupasi minulle uuden jääkairan ja oman vanhan pilkkireppunsa. En silloin vielä tajunnut, että hän sai ”vaihtokaupassa"kaverin, joka lähti aina pilkille.

Laukku josta koirakin tykkäsi

Ajauduin jo hyvin pienenä monen urheilulajin pariin. Yksin rakkaimpia harrastuksia oli koripallo, joka toki ei ollut kaupugissamme yllätys, olihan siellä, jopa kaksi kilpailevaa joukkuetta. Siihen aikaan valinta tehtiin poliittisin perustein, minä valitsin seuroista sen toisen. Valmentaja oli isossa osassa junjorijoukkueessa, muistelen häntä todella lämmöllä näin vuosienkin takaa. Hänellä oli sydän paikallaan, kun hän valmensi meitä lapsia. Minua ei koskaan ohjattu kotoa minkään lajin pariin (paitsi kerran, kerron siitä joskus). Ensimmäisen kerran korisharjoituksiin (mikro poikiin) minut vei kaverini isä naapurista. Kaveri sai tarpeekseen ekasta kerrasta, minä juutuin kentille kymmeneksi vuodeksi. Koripallo oli kohtuu edullinen laji verrattuna esim. jääkiekkoon. Hyvät tossut oli ehkä kallein sijoitus. Siihen aikaan köyhälläkin seuralla oli varaa pelipaitoihin ja verkkareihin. Matkatkin kuljettiin seuran piikkiin. Omituista sinänsä, kun nykyään eletään taloudellisesti aivan toista aikaa ja junjorit maksavat aivan kaikesta, siis heidän huoltajansa. Tässäkin tarinassa saa sijansa eräs laukku, jonka sain koska, jouduin kuljettamaan harjoituksiin ja peleihin varusteita. Siihen mahtui varusteet hienosti, tekonahkainen adidaslaukku päältä avattava. Pidinkö logosta vai laukusta. Koiramme piti ainakin laukusta, koska yön pimeinä hetkinä tuhosi sen täydellisesti. Itkuhan siinä minulta pääsi. Äitini riensi apuun ja sovimme, että teetämme monitaitoisella suutarilla uuden laukun oikeasta nahasta. Koska urheilukentille oli jo silloin tulossa firmojen logot, jäi uusi laukku koti käyttöön:-(.

Oppi poika

Lapsuudessani minulla oli lukuisa joukku aikuisia ihmisiä, joiden kanssa ystävystyin. Kokemus oli, että pieni poika otettiin touhuihin mukaan ja minuun suhtauduttiin sydämmellisesti. Näistä ihmissuhteista tuli minulle todella merkityksellisiä ja voimaannuttavia. Monet kesät vietin eräällä leirintäalueella, jonka valvojana isäni oli. Sen läheisyydessä asusti vanhempi pariskunta kesiään sellaisessa ehkä kymmenen neliö sähköttömässä mökissä. Heidän elämän tapansa oli todella kierrätyshenkinen. Opin heiltä paljon sienistä ja muista metsän antimista. Pienen miehen mieleistä oli erityisesti heidän tapansa käyttää kaikki muovipussit (maitopussit), leikattuna kuteena, josta he virkkasivat mm. mattoja. Muistan tuohikontin tapaiset reput ja kauppalaukut. Harmi, että minulle ei sellaista kuitenkaan koskaan päätynyt. Usein istuin heidän hetekalla ja kuuntelin heidän tarinoita. Sain olla mestareiden opissa.

Hukassa

Taisin olla toisella luokalla, kun syksyllä eräänä päivänä opettaja tivasi, että missäs kaverini Fisun oppikirja on? Fisu kertoi hiukan nolona, että ei ollut löytänyt koululaukkuaan, jossa oppikirja oli. Seuraavalla viikolla ei laukkua ollut löytynyt, mutta asia unohtui nopeasti laukku oli vain kadonnut. Talvikin ehti jo mennä lumineen ja kevät oli jo hyvässä vaudissa. Eräänä toukokuisena päivänä Fisu tuli iloisena kouluun. Laukku oli viimeinkin löytynyt. Olimme syksyllä olleet omenavarkaissa ja laukku oli ollut hiukan tiellä, kun yritimme päästä puuhun. Laukku oli roikkunut omenapuussa koko kuleneen talven, sieltä Fisu sen löysi keväällä. Ilo oli poika porukalla tapahtuneesta korvissa:-). Opettaja vain pyöritteli päätään.