Laukku josta koirakin tykkäsi

Ajauduin jo hyvin pienenä monen urheilulajin pariin. Yksin rakkaimpia harrastuksia oli koripallo, joka toki ei ollut kaupugissamme yllätys, olihan siellä, jopa kaksi kilpailevaa joukkuetta. Siihen aikaan valinta tehtiin poliittisin perustein, minä valitsin seuroista sen toisen. Valmentaja oli isossa osassa junjorijoukkueessa, muistelen häntä todella lämmöllä näin vuosienkin takaa. Hänellä oli sydän paikallaan, kun hän valmensi meitä lapsia. Minua ei koskaan ohjattu kotoa minkään lajin pariin (paitsi kerran, kerron siitä joskus). Ensimmäisen kerran korisharjoituksiin (mikro poikiin) minut vei kaverini isä naapurista. Kaveri sai tarpeekseen ekasta kerrasta, minä juutuin kentille kymmeneksi vuodeksi. Koripallo oli kohtuu edullinen laji verrattuna esim. jääkiekkoon. Hyvät tossut oli ehkä kallein sijoitus. Siihen aikaan köyhälläkin seuralla oli varaa pelipaitoihin ja verkkareihin. Matkatkin kuljettiin seuran piikkiin. Omituista sinänsä, kun nykyään eletään taloudellisesti aivan toista aikaa ja junjorit maksavat aivan kaikesta, siis heidän huoltajansa. Tässäkin tarinassa saa sijansa eräs laukku, jonka sain koska, jouduin kuljettamaan harjoituksiin ja peleihin varusteita. Siihen mahtui varusteet hienosti, tekonahkainen adidaslaukku päältä avattava. Pidinkö logosta vai laukusta. Koiramme piti ainakin laukusta, koska yön pimeinä hetkinä tuhosi sen täydellisesti. Itkuhan siinä minulta pääsi. Äitini riensi apuun ja sovimme, että teetämme monitaitoisella suutarilla uuden laukun oikeasta nahasta. Koska urheilukentille oli jo silloin tulossa firmojen logot, jäi uusi laukku koti käyttöön:-(.