Pimeä aika, muovikassit ja Waltari

Kolme vuotta pimeää aikaa. Kummallinen yhtälö, vaikka olin kiinnostunut tiedosta ja olin vielä sangen utelias, niin koulu ei napannut. Työkirjat loistivat tyhjyyttään, muistivihot eivät täyttyneet. Ylä-asteella hylkäsin koululaukut, lähes kaikki kirjat kulkivat matkassa ja vielä muovikassissa. Aamuisin tuskin tiesin mitä kirjoja pitäisi olla mukana, joten kannoin lähes kaikki kirjat vaihtuvissa muovikasseissa. Tulevista kokeista tiesin edellisellä välitunnilla, kun jotkut yrittivät vielä lueskella tärppejä, minua ei kiinnostanut. Tietysti sitä saa mitä tilaa. Myönnän minulla oli tuohon aikaan parempaa tekemistä luin mm. Waltarin lähes koko tuotannon.

Retkipyörien aatelia

Olin ehkä elämäni ensimmäisen kesän vietossa kotosalla, siis kaupunki kesä. Ei siitä meinannut tulla mitään, loppu kesästä tylsyys oli tapissa, joten jonnekkin piti päästä, mutta minne ja millä. Kaverini kanssa päätimme toteuttaa tee se itse retken. Poikien kulkuneuvona oli vanhat mummopyörät, kyllähän niillä pääsee, kun vain polkee. Retken rahoitus hoidettiin pulloja keräämällä, en muista paljonko kassaan kertyi. Rahat saatiin kasaan ja suunnitelma oli ajaa pyörällä vanhaan leiripaikkaan, jonne kertyi matkaa 52 kilometriä, mukava matka mummopyörällä. Takatarikalle iso urheilukassi ja menoksi. Päivän aikana tulimme perille ja söimme eväät. Lämmitimme saunan ja kävimme uimassa. Mitä sitten tapahtui:-)? Läksimme takaisin kotiin. joten pojat ajelivat hiekkateitä 104 kilometriä. Retki oli tehty. Tylsyys oli nujerrettu.

Saari, joka ei ollut saari

Ensimmäinen oma muisto teltta retkestä, se tapahtui saareen tai niin olen lähes koko elämäni uskonut, että se oli saari. Sinne mentiin veneellä, reput ja teltat oli pakattu veneeseen. Vanhempieni ystävien kanssa olimme matkalla. Vuosikymmenten jälkeen oli patikoimassa noilla alueilla ja kuinka ollaan tulin kävelen leiripaikkaan, josta tuo ensimmäinen muisto oli ja totta totisesti, se ei ollut saari ja kun tarkemmin tutkin järveä, ei siellä ollut yhden yhtäkään saarta. Toki järvi näkyi tuosta niemen kärjestä hyvinkin niin, että siinä saatoi kuvitella olevansa saaressa.

Isä, poika ja pilkki

Varhaisempia muistikuvia ensimmäisistä pilkkireissuista isän kanssa. Olen ehkä viiden ikäinen. Pilkin omalla reijälläni ja kun kala käy kiinni, peruutan taakse päin kunnes kala nousee reiästä jäälle. Melko nerokas tapa, koska huomasin, että jos yritän nostaa käsin, niin en saanut muuta, kuin hirveän sotkun siimasta aikaiseksi. Isäni innostui kovasti kalamiehen kyvyistäni ja lupasi minulle uuden jääkairan ja oman vanhan pilkkireppunsa. En silloin vielä tajunnut, että hän sai ”vaihtokaupassa"kaverin, joka lähti aina pilkille.

Laukku josta koirakin tykkäsi

Ajauduin jo hyvin pienenä monen urheilulajin pariin. Yksin rakkaimpia harrastuksia oli koripallo, joka toki ei ollut kaupugissamme yllätys, olihan siellä, jopa kaksi kilpailevaa joukkuetta. Siihen aikaan valinta tehtiin poliittisin perustein, minä valitsin seuroista sen toisen. Valmentaja oli isossa osassa junjorijoukkueessa, muistelen häntä todella lämmöllä näin vuosienkin takaa. Hänellä oli sydän paikallaan, kun hän valmensi meitä lapsia. Minua ei koskaan ohjattu kotoa minkään lajin pariin (paitsi kerran, kerron siitä joskus). Ensimmäisen kerran korisharjoituksiin (mikro poikiin) minut vei kaverini isä naapurista. Kaveri sai tarpeekseen ekasta kerrasta, minä juutuin kentille kymmeneksi vuodeksi. Koripallo oli kohtuu edullinen laji verrattuna esim. jääkiekkoon. Hyvät tossut oli ehkä kallein sijoitus. Siihen aikaan köyhälläkin seuralla oli varaa pelipaitoihin ja verkkareihin. Matkatkin kuljettiin seuran piikkiin. Omituista sinänsä, kun nykyään eletään taloudellisesti aivan toista aikaa ja junjorit maksavat aivan kaikesta, siis heidän huoltajansa. Tässäkin tarinassa saa sijansa eräs laukku, jonka sain koska, jouduin kuljettamaan harjoituksiin ja peleihin varusteita. Siihen mahtui varusteet hienosti, tekonahkainen adidaslaukku päältä avattava. Pidinkö logosta vai laukusta. Koiramme piti ainakin laukusta, koska yön pimeinä hetkinä tuhosi sen täydellisesti. Itkuhan siinä minulta pääsi. Äitini riensi apuun ja sovimme, että teetämme monitaitoisella suutarilla uuden laukun oikeasta nahasta. Koska urheilukentille oli jo silloin tulossa firmojen logot, jäi uusi laukku koti käyttöön:-(.

Oppi poika

Lapsuudessani minulla oli lukuisa joukku aikuisia ihmisiä, joiden kanssa ystävystyin. Kokemus oli, että pieni poika otettiin touhuihin mukaan ja minuun suhtauduttiin sydämmellisesti. Näistä ihmissuhteista tuli minulle todella merkityksellisiä ja voimaannuttavia. Monet kesät vietin eräällä leirintäalueella, jonka valvojana isäni oli. Sen läheisyydessä asusti vanhempi pariskunta kesiään sellaisessa ehkä kymmenen neliö sähköttömässä mökissä. Heidän elämän tapansa oli todella kierrätyshenkinen. Opin heiltä paljon sienistä ja muista metsän antimista. Pienen miehen mieleistä oli erityisesti heidän tapansa käyttää kaikki muovipussit (maitopussit), leikattuna kuteena, josta he virkkasivat mm. mattoja. Muistan tuohikontin tapaiset reput ja kauppalaukut. Harmi, että minulle ei sellaista kuitenkaan koskaan päätynyt. Usein istuin heidän hetekalla ja kuuntelin heidän tarinoita. Sain olla mestareiden opissa.

Hukassa

Taisin olla toisella luokalla, kun syksyllä eräänä päivänä opettaja tivasi, että missäs kaverini Fisun oppikirja on? Fisu kertoi hiukan nolona, että ei ollut löytänyt koululaukkuaan, jossa oppikirja oli. Seuraavalla viikolla ei laukkua ollut löytynyt, mutta asia unohtui nopeasti laukku oli vain kadonnut. Talvikin ehti jo mennä lumineen ja kevät oli jo hyvässä vaudissa. Eräänä toukokuisena päivänä Fisu tuli iloisena kouluun. Laukku oli viimeinkin löytynyt. Olimme syksyllä olleet omenavarkaissa ja laukku oli ollut hiukan tiellä, kun yritimme päästä puuhun. Laukku oli roikkunut omenapuussa koko kuleneen talven, sieltä Fisu sen löysi keväällä. Ilo oli poika porukalla tapahtuneesta korvissa:-). Opettaja vain pyöritteli päätään.